Miksi lukea lehteä, jos vieressä on Jura-vuoristo?

Monika, Sveitsi

Olen aina ajatellut, että vaihtoon meneminen on helppoa. Aika tavallaan pysähtyy Suomessa, eikä mun elämä muuttuisi mitenkään. Lähtöä edeltävänä päivänä tajusin kunnolla mitä menetän ja se vasta teki lähdöstä vaikeammaksi.  Asiaa pahensi vielä orastava pusutauti ja alkuviikoista en muista paljoakaan, koska vietin kaksi viikkoa kotona. Mutta kun lentokone laskeutui Zürichiin ja kävelin ypöyksin lentokoneesta, mahtava fiilis valloitti minut: olen täällä täysin yksin. Ilman vanhempien apuja, täällä elämäni alkaa puhtaalta pöydältä!

Kaikki oli supermahtavaa alussa, uskomaton maisema yllätti mua täysin; ylänköjä, peltoja, vanhoja taloja, turkoosi joki ja niin edelleen. Ihmisetkin näyttävät niin erilaisilta, ainakin minusta. Junassa katselin vaan maisemaa suu auki ja kanssamatkustajat keskittyvät töihinsä tai puhelimeen. Miksi lukea lehteä, jos kerrankin vieressä on Jura-vuoristo?!?

Isäntäperheen tapaaminen jännitti minua eniten koko matkan aikana, suotta. En tiennyt miten jutella, mutta hostperhe oli ymmärtäväinen ja yritti jutella kansainvälisesti viittoen.

Tein viisaan valinnan, kun en tutustunut Sveitsiin jo Suomessa, sillä yllätykset piristävät päivää. Täällä onkin vahvempi kulttuuri kuin luulin (ja Suomessa!), vaikka 30 prosenttia väestöstä ovatkin maahanmuuttajia. Yhtenä päivänä häkellyin täysin aasin, hevosen ja ponin tepasteltua (taluttaen) minua vastaan! Asun siis 7 minuutin matkan päässä kaupungista, mutta maatilaeläimiä ja puutarhoja näkyy joka paikalla.

Mulla on vielä tämä alkuinnostus, joten en ikävöi yhtään Suomea. Vaihtoon lähteminen todella kannattaa, olen jo oppinut paljon alle 2 kuukauden aikana. Mulla on vähän erilainen vaihtovuosi, enkä käy koulua. Siitä en viitsi selittää täällä (tulisi liian pitkä teksti!), mutta blogistani voit lukea siitä: http://monikainswitzer.blogspot.ch/

Uuden elämän alku Ranskassa

Paula, Ranska

Mulle vaihtovuosi on ollut pitkäaikainen unelma, oon jo vuosien ajan tiennyt lähteväni. 28.8, neljä viikkoa sitten, aloitin unelman toteuttamisen Ranskassa pienessä kylässä Alppien lähistöllä. Alku täällä ei ole ollut ihan helppo, mutta kivaa on ollut enkä kadu lähtöä yhtään, päinvastoin! Tää on ehdottomasti parhaimpia päätöksiä mitä oon tähän mennessä tehnyt.

Mulla on tavallaan kaksi perhettä, koska mun host-vanhemmat on eronnu. Muutan viikoittain mun samanikäisen siskon kanssa talosta toiseen, oltiin ekat kaksi viikkoa äidillä ja nyt toiset kaksi viikkoa on vietetty isällä, mutta tän jälkeen ollaan aina vaan viikko yhdessä paikassa. Ensimmäinen muutto oli vaikea, olin just tutustunu host-äitiin ja asettunut taloksi kun olikin jo aika vaihtaa paikkaa. Host-isä osoittautui kuitenkin yhtä mukavaksi kuin host-äiti, ja vaikka toivoisinkin olevani läheisempi host-siskon kanssa, niin kaikki tuntuu rullaavan oikeen hyvin. Oon järjestelmällinen ihminen, joten arjen suunnittelu ja aikataulutus eivät tunnu ylivoimaisilta.

Iloisia YFU:n edustajia pariisin kentällä

Täytyy myöntää, että välillä toivoisin olevani esimerkiksi Amerikassa vaihdossa, koska ranskan kieli ei oo ihan helpoimmasta päästä ! Oon opiskellut ranskaa kolme vuotta, ja kyllähän mä oon kuukaudessa saanut rohkeutta puhumiseen ja ymmärrän paremmin, mutta silti tuntuu turhauttavalta kun ei pysty ilmaisemaan itseään kunnolla. Oon onnekas, sillä kaikki mun perheenjäsenet osaa englantia (itse asiassa host-isä on mennyt uudestaan naimisiin amerikkalaisen naisen kanssa), mikä on näin alun kannalta hyvä. Host-äiti puhuu mulle pelkästään ranskaa, mutta host-isän kanssa on puhuttu nyt paljon englantia. Se on helpottanut tutustumista, mutta jatkossa aiotaan hoitaa asiat ranskaksi. Lisäksi mun koulussa on paljon vaihtareita, 5 mun lisäksi YFU:lta ja sit AFS:n kautta pari jne. Näistä ihmisistä on tullut mulle tosi tärkeitä, ollaan kaikki samassa tilanteessa samojen ongelmien ja onnistumisten kanssa. Oon myös tutustunut mun luokkalaisiin, tuntuu että kaikki on valmiita auttamaan mua jos vaan sitä pyydän.

Näkymä host-isän portilta. Näihin maisemiin ei vaan totu.

Voin sanoa että välillä tulee hetkiä, jolloin ei vain jaksaisi yrittää tai toivoisi että asiat hoituisi yhtä helposti kuin Suomessa. Ei ole helppoa, kun kaikki rutiinit muuttuvat. Itse otan tämän vuoden kuitenkin haasteena, ja vaikeina hetkinä ajattelen että erilaisuuden vuoksihan tänne tultiin. Ensimmäiset kuukaudet ovat varmasti ne vaikeimmat, ja parin kuukauden kuluttua ranska sujuu paremmin ja oon tottunut muuttamaan paikasta toiseen. Sitä odotellessa nautin uskomattomista maisemista, croissanteista ja siitä ilosta, joka syntyy arjen pienistä onnistumisista.

Mun ranskalaistumista voi seurata osoitteesta http://passengerpaula.blogspot.fr/

Fiiliksiä ja muuta Etelä-Afrikasta

Matilda, Etelä-Afrikka

Nyt on yllättäen kulunut seitsemän viikkoa saapumisestani Etelä-Afrikkaan. Tuntuu, kuin olisin ollut täällä vain hetken, mutta Suomesta lähdin ikuisuus sitten. Ennen mun lähtöä yritin tietoisesti olla ajattelematta sitä. En halunnut laskea päiviä. Kun on edessä jokin iso tapahtuma, päivä kerrallaan -asenne on parasta. Halusin nauttia Suomesta enkä jännittää tulevaa. Loppujenlopuksihan kaikki on vaan elämää ja kaikki ihmiset, jotka tapaat on vain ihmisiä. Host-perheetkin.

Kun istuin lentokoneessa, kirjoitin päiväkirjaani, että en jännitä (en tosin tiedä oliko se totuus). Ajattelin vaan kaikkea upeaa, mitä tulee tapahtumaan. Kuitenkaan mun kuvitelmat ei ollut vähääkään oikeassa, mutta ne helpotti jännitystä. Jos nyt joku, joka vielä odottaa vaihtovuottaan lukee tätä, niin ohjeeni on, että hyväksyy sen, ettei voi millään tietää millaista kohdemaassa on. Siihen ei voi valmistautua. Kun lähdet vaihtoon, otat sian säkissä ja kaikki, mitä vastaan tulee, pitää ymmärtää ja hyväksyä.

Ensimmäiset päivät oli pahimmat. Mun kulttuurishokki pamahti päälle välittömästi. Ensimmäisen viikon itkin itseni uneen ja tuntui, etten tuu koskaan sopeutumaan tänne ja tuntemaan tätä paikkaa kodiksi, mutta toisin kävi kun vain jaksoin olla ja yrittää ja odottaa. Uuteen perheeseen ja kulttuuriin putkahtaminen näin kertaheitolla ilman pehmeää laskua ei voi mitenkään olla helppoa, vaikka kuinka kuvittelisi olevansa valmistautunut.

Noin kahdessa viikossa oli jo helpompi olla. Ensimmäinen päivä koulussa oli kiva. Etenkin mustat on tosi sosiaalisia ja ihmiset kirjaimellisesti piirittää vaihtareita. Mun koulussa on kaksi vaihtaria, minä ja host-veljeni virosta. Mä en siis ole ainoa vaihtari perheessä, mikä on aika harvinaista mutta host-äitini on yfu-työntekijä. Koulu täällä on tosi kaoottista ja sääntöjä ei noudateta. Aluksi se oli mulle kova shokki, mutta näin asiat on Afrikassa. Ei tosiaan huolehdita turhia ja etenkin aikataulut on joustavia. African time.

Nyt mä jo rakastan täällä oloa ja se muuttuu paremmaksi koko ajan. Etelä-Afrikkalaiset on suurisydämistä ja ymmärtäväistä kansaa. Ja rentoa. Vaikka tää paikka on maailman rikostilastojen kärjessä, ihmiset jaksaa vitsailla siitä. Tähän taloon on murtauduttu ainakin kahdesti aikaisemmin (nyt meillä on parempi turvajärjestelmä) ja mulle oli tosi hankala käsittää, että niitä rikoksia ihan oikeasti tapahtuu koko ajan. Se rajoittaa elämää aikalailla, mutta nyt jo oon tottunut siihen, ettei ulkona kannata kävellä pimeällä ja verhot pitää aina sulkea.

Ainiin, täällä on hirmuisen halpaa. Elokuvissa käynti on kaksi euroa ja hamsteri 80 senttiä. Siinä ne tärkeimmät. Afrikkalaiset osaa nauttia elämästä ilman turhia huolia.

Haluan elää vuoden Saksassa täysillä

Emilia, Saksa

Reilu kuukausi on kulunut Saksan Nordhein-Westfahlenin Ibbenbürenissa, ja alkutunnelmat ovat olleet hieman laidasta laitaan. Saavuttuani sain hyvän alun viikon aloitusleirillä Hampurin lähistöllä Lauenburgissa, muitten vaihtareitten kanssa eri Euroopan maista, kuten Tanskasta, Italiasta, Ranskasta jne.

Minua jännitti todella paljon ja itkin, vaikken tiennyt miksi, kun lähdimme omiin juniimme valmistumisviikon jälkeen. Minua jännitti, olin innoissani, oli ikävä, olin iloinen, tunteet vaan tulivat esiin. Mutta heti kun saavuin perheeni luokse, kaikki oli ihan kuin olisin asunut siellä vaikka kuinka kauan. Oli jotenkin helpottava päästä perille ja sitä huomasi, että vaikka Suomi ja Saksa ovat niin lähekkäin, täällä on paljon erovaisuuksia.

Perheeseeni kuuluu äiti, isä ja kaksi siskoa. Toinen on minua vuoden vanhempi ja toinen kaksi vuotta nuorempi. Oli ihanaa kun perhe oli vähän kuin kotona, ja että siskot olivat samanikäisiä. Isosiskon kanssa vietin alussa aikaa hänen kavereittensa kanssa. Onneksi, sillä olin kuukauden kesälomalla vielä täällä Saksassa. Oli harmi, sillä minulla ei oikeastaan ollut mitään tekemistä täällä. Aloitin kuitenkin myös jalkapallon aika heti saavuttuani perheeseen. Sielläkin on tultu juteltua, mutta pelaan naisten joukkueessa, joten suurin osa on mua paljon vanhempia.

Minulle ei kuitenkaan tullut koti-ikävä yhtään, vaikka oli hieman yksinäinen olo. Minulla on aika helppo sopeutua tilanteisiin. Viihdyn hyvin perheessä ja minulla on kodikas olo. Nyt viime viikon aikana on ollut vähän koti-ikävä kun koulu painaa päälle ja tuntuu etten ole ehtinyt tehdä mitään vielä, vaikka saavuin jo 5.elokuuta. Ei kuitenkaan ole semmoista oloa, että haluaisin kotiin, päinvastoin, haluan elää tämän vuoden täysillä!

 Schultüten sain ensimmäisenä koulupäivänäni

Kirmes saapui Ibbenbüreniin ennen koulujen alkua

Mun huone

Ryhmäkuva meidän leiriltä Lauenburgissa

Seitsemän vauhtiviikkoa Indianassa

Laura, USA

Voi kamala kun on vaikea alkaa tiivistämään mun alkuaikaa täällä Jenkeissä!! Oon ollut Indianassa, Yhdysvalloissa, jo melkein 7 viikkoa. Ei oo mitään turhaa puhetta, kun vanhat vaihtarit sanoi, että aika lentää, päivät vaan vilisee ohitse! Joka päivä tulee jotain uutta ja jännää eikä oo kyllä hetkeäkään tylsää!

6.8. koitti se päivä jolloin jätin hyvästit mun perheelle vuodeks ja suuntasin kohti suurta tuntematonta Amerikkaa. Olin pelänny sitä hetkee etukäteen niin paljon, mut kun sen aika koitti en ees itkeny, kaikki tapahtu niin konemaisesti ja en oikeen ajatellu mitään. Kai koko juttu ei tuntunu vielä todelliseslta mulle. No siitä kuitenkin selvittiin ja matkattiin about 30 muun vaihtarin kanssa Frankfurtin kautta Washington D.C:hen.

D.C:ssä vietettiin sitten yö hotellissa kuuden muun vaihtarin kanssa ja aamulla lähti lento kohti Indianapolisia ja kohti hostperheitä, jäiks! Huomasin kuitenkin nopeesti etta jännitys oli ihan turhaa. Ei varmaan oo eka kerta kun joku sanoo tän, mutta mulla on paras hostperhe ikinä!! Mun perheeseen kuuluu mom Amanda, dad Kevin, 6-vuotias Emma, 4-vuotias Jared, Salem-kissa ja Phoebe-koira. Niistä on tänä aikana muodostunu mulle oikea perhe! On hauska kun meilla on kaikkia omia juttuja eri perheenjäsenten kanssa. Esim dad ja mina seurataan doctor whota aina yhessä ja Jaredin kanssa meilla on oma lentokoneleikki :D On ihana kun voin kertoo momille ja dadille kaikkea ja he aina tukee mua ja saa mun olon paremmaks! Ollaan riidelty ja sovittu ja itketty  ja naurettu, tuntuu etta tää kaikki on vaan lähentany meita perheenä :) Lokakuussa otetaan perhekuvat, jotka otetaan joka vuos ja ne haluu mut kuvaan, lisaks musta otetaan seniorpictures :)

Kirkko on tosi iso osa jenkkien elämää ja melkeen kaikki nuoret käy kirkossa. Hassua vaan tässä kaupungissa on lähemmäs sata kirkkoa, joten kaikki käy eri kirkossa, yhteistä on että uskonto on iso osa ihmisten elamää eikä se ole mitenkään outoa tai noloa, niinkun Suomessa saattaa välilla olla :) Täällä kirkko on vaan ihan eri kun Suomessa, tää on tällane sosiaalinen tapahtuma, jossa tavataan tuttuja ja vaihdetaan kuulumisia. Kaikki on ylpeitä omasta kirkostaan ja nuoret osallistuu viikottain kaikkiin kirkon tapahtumiin. Meiän perhe käy kirkossa joka sunnuntai kahdesti ja musta ainakin on upeeta olla osa yhteisöä. Oon saanu paljon kavereita, osallistunu moniin tapahtumiin, pelannu lazertagia, osallistunu haasteisiin, käyny hyviä keskusteluja ja nolannu itteni hauskasti koko mun ryhmän edessa haha :D ja meillä on kohta viikonloppuretkikin Kentuckyyn!

Oon saanu kokea jo vaikka mita jenkkiläistä! Eka baseballpeli, eka (American) football-peli, kaikki ruokapaikat, ostoskeskus ja kaikki kaupat, highschool, school spirit.. ja  kohta Halloween! Ollaan jo käyty Halloween cityssä( jättimainen Halooweenkauppa) ettimässä kostyymia sitä varte. Täällä kaikki mun ikäsetkin pukeutuu, mä oon varmaan Liisa ihmemaassa :) Sitten on tietenkin Thanksgiving, jollon matkustetaan Michiganiin, jonne koko suku kokoontuu, ootan tätä myös innolla!!

Mun eka koulupäivä oli suoraan sanottuna kamala. En tiiä mikä meni vikaan, mutta en todellakaan toivo kellekään mulle samaa.Koulu oli kauheen iso ja olin ihan hukassa koko aika, mulla ei oo perheessä saman ikäsiä lapsia joten en tuntenu koulusta ketään.. Mut vaikeuksien kautta voittoon eiks niin ;) Mulla menee nyt tosi hyvin koulussa ja oon tavannu niin paljon ihmisiä ja saanu kavereita!! Täälä monilla nuorilla on työ, joten kavereiden kanssa hengataan yleensä viikonloppuisin. Ollaan käyty ostoskeskuksessa, hengattu altaalla, syöty ulkona, ajeltu autolla, harjoteltu cheereja, joukkueen kanssa pesty autoja ja hengattu jalkkispeleissä :D

Aineina koulussa mulla on anatomy, study hall, algebra 2, english 12( for seniors), gym aerobics, us government ja Spanish 1. Osa aineista on tosi rentoja ja asiat on tuttuja jo entuudestaan, mutta joihinkin aineisiin, kuten anatomiaan pitää kyllä panostaa! Jenkkikoulu on siitä eri, että arvosana rakentuu kotitehtävistä, muistiinpanoista, pistareista, pienistä testeistä (joita on usein!) ja kokeesta. Täällä meitä pidetään vielä ihan lapsina ja opet vahtii koko aika mitä teet, ihan eri kun Suomessa, siellä odotetaan etta huolehdit omista asioistasi ite.
 
Koulunkäynti on muutenki tosi erilaista. Opettajia kunnioitetaan ja heitä kutsutaan ms, mrs tai mr. On ihan normaalia, ettei oppilaat edes tiedä opejen etunimiä! Jos haluut lähtee tunnilta jonnekin, tartteet hall passin, eli sellasen lapun, mikä kertoo et sulla on oikeus kuleskella käytävillä, jos sulla ei oo sitä, joudut vaikeuksiin..

Melkeen kaikki kuuluu johonkin clubiin, kerhoon tai joukkueeseen. Ite liityin cheerleading-joukkueeseen. Oon tästä toosi ilonen, koska oon saanut paljon uusia kavereita. Aluks olin tosi hämmentyny kaikesta uudesta mitä tehtiin harkoissa. Rutiineja on jotain 60-70, hypyt oli hankalia ja miun venyvyys oli jotain tosi säälittävää.. Nyt yli kuukaus myöhemmin hypyt alkaa sujumaan, oon käyny kaikki rutiinit läpi ja miun spagaatti taipuu alemmas :) Mun oli tarkotus cheerata mun eka peli viime perjantaina ja, mut järkyttävä sademyrsky tuli tielle ja se peruttiin :/ Mut tänä perjantaina uus yritys :) Ja kun koriskausi alkaa mulla on peli melkeen joka päivä, joten kiirettä riittää haha :)

Tällä viikolla on homecomingviikko, joka on vähän erilainen kun perinteisesti. Joka päivälle on oma pukeutumisteema. Maanantai: colors (eri luokka-asteet eri värit, seniorit on punaisia), huomenna neon, keskiviikkona college-shirt, torstaina back to business ja perjantaina t-shirt&jeans-day (meiän koulussa on aika tiukka pukukoodi normisti, kauluspaita ja khakikousut). Perjantaina on sitten assembly päivällä, sellanen tapahtuma koulussa ja illalla toinen assembly, johon 5 tyttöä ja 5 poikaa pukeutuu juhlapukuihin (ehdokkaat homecoming king &queen) ja tietty homecoming football-peli. Ite pukeudun cheer-uniformuun, koska cheeraan pelaajille. Meiän koulussa ei oo tanssia ollenkaan vaan peli pelkästään.. Basketball-homecoming on sitten asia erikseen. Lisäks tietty prom keväällä! :) Ja koska oon senior osallistun valmistujaisseremoniaan ja pääsen heittelemään hattuja :)

Mun englanti on parantunu niiiin paljon! Mun ajattelu tapahtuu 80 % ajasta englanniks (mutta esim. nyt kun kirjotan suomeks niin ajattelen suomeks), en normisti aattele lauseita eka suomeks ja käännä sit enkuks, puhun vaan :D ja en käännä enää kaikkea koulussa oppimaa suomeks eka, vaan opettelen sen vaan enkuks. Aineiden kirjottaminen on vaan koko aika helpompaa ja helpompaa, ymmärtäminen helpompaa ja oikeestaan mulla ei oo mitään ongelmaa kielen kanssa! Välillä unohdan suomenkielisiä sanoja ja kun en oo vähään aikaan ollu yhteydessä Suomeen, mun suomi tuntuu ihan luonnottomalta ja sujautan englanninkielisiä sanoja joukkoon! Oon kylla tosi ylpeä mun edistymisesta :) Ja muutenkin oon paljon sosiaalisempi ja rohkeempi uusien ihmisten kanssa ja mun häpeäkynnys on niin paljon korkeempi. Jos teen jotain tyhmästi niin yleensä vaan nauran tai kohautan olkiani ja jatkan elämää. :)

Tulipa vähän maratoonikirjotus, mutta kuten sanoin on aika hankala tiivistää mun elämää yhteen postaukseen :D Terveisiä kaikille sinne Suomeen!! :)

Lehmiä ja peltoja ranskankielisessä Belgiassa

Sanni, ranskankielinen Belgia

Ei ole helppoa jättää kaikki tuttu ja turvallinen taakse ja astua maahan, josta tuskin tietää mitään, keskelle kieltä, jota ei pysty puhumaan taikka ymmärtämään, ja asumaan perheeseen, jota ei tunne. Yhtäkkiä pääkaupunkiseutulainen tyttö asustaakin pienessä 5000 asukkaan kylässä, keskellä lehmiä ja peltoja.

Aluksi olin kuitenkin superinnoissani, ahmien kaikkea silmilläni, korvillani, nenälläni. Kaikki oli uutta ja jännittävää enkä saanut mistään tarpeekseni. Belgialaiset vohvelit, ranskalaiset (miksiköhän nimi ei ole belgialaiset?), suklaa, ihmiset ja goottilainen arkkitehtuuri häkellyttävät kerta toisensa jälkeen. Kommunikointi muiden kanssa oli kuitenkin hyvin vajaata, sillä aluksi en meinannut saada sanaakaan ranskaa sanotuksi, saatika sitten ymmärtänyt paljoa. Ihmiset täällä kuitenkin ovat erittäin huomaavaisia ja sosiaalisia, joten he käyttivät aikaa asioiden toistamiseen ja selittämiseen.

Täällä ranska ei olekaan ihan ”oikeata ranskaa”, ainakaan itse belgialaisten mukaan. Täällä Ardennien alueella, jossa minäkin asustelen, puhutaan omaa murretta, johon liittyy monia sanoja ja sanontoja, joita ei koskaan kuulisi ranskalaisen suusta. Välillä belgialaiset eivät edes itse tiedä miten joku asia sanottaisiin ”ranskan ranskalla”, joten tämän kanssa olen usein kadoksissa. Silloin kuitenkin kun on pakko puhua ranskaa jos haluaa vähääkään kommunikoida, koska kukaan ei puhu englantia (saatika sitten suomea), alkaa sitä pikkuhiljaa kehittymään ja nyt kuukauden jälkeen olen jo oppinut huimasti.

Kouluakin olen käynyt jo muutama viikkoa nyt ja se oli aikamoinen shokki. Koulusysteemi on hyvin erilainen kuin Suomessa ja varsinkin itse päädyin sellaiseen kouluun, joka eroaa huimasti siitä mihin olen Suomessa tottunut. Tunneilla ei ymmärrä paljoakaan, mutta koulussa silti istutaan joka päivä kahdeksasta neljään, paitsi keskiviikkoisin jolloin pääsee jo kahdeltatoista.

Kuukausi vietetty ranskankielisessä Belgiassa ja en voisi olla onnellisempi siitä, että polkuni johti tänne.

Lisää matkastani voi löytää osoitteesta www.dansmajeunesse.blogspot.fi

Elämää Etelä-Bretagnessa

Marika, Ranska

Mä, Marika, asun vuoden Ranskassa Etelä-Bretagnessa Lanester-nimisessä pikkukaupungissa. Mulla on tosi ihana perhe. Ne on tosi rentoja eikä mun tarvii varoo minkään suhteen. Lapsia on neljä mun lisäks. Ne on yyber söpöjä ja tuun hyvin toimeen niiden ja vanhempien kanssa. Oon ollu koulussa nyt jo pari viikkoa ja so far so good. Ensimmäiset oppitunnit meni aika pahasti ohi. Matikantunti oli jotai niin ihanaa kun se sattuu oleen samaa joka kielellä. Koin huippu ahaa-elämyksiä kun ymmärsinki asiat mitä opettaja taululle pisti. Tuli taas jotenki fiksu olo. Enkku oli tottakai helppoo ku mikä ja oon erittäin positiivisesti yllättyny että mun enkun opettaja puhuu äidinkielenään englantia eli siis erittäin hyvin. Mulla oli pikku jännitys sen suhteen että ranskalaiset ei osaa englantia. Mulla kävi kuitenki tuuri ja enkun tunnit on nyt mulle niitä taukoja ranskan kielestä ja ne on välillä tarpeen. Vaikka ymmärränki tosi hyvin ja puhunki koko ajan paremmin nii silti aivot käy ihan ylikierroksilla jatkuvasti. Huomaan sen esim siitä että oon iltasin tosi väsyny. Mutta pikkuhiljaa rupee helpottuun. Huomaan nytkin päivä päivältä edistystä ihan hirveesti. Se on huippua huomata ite.

Mä oon ottanu sen asenteen että vaikka on välillä vaikeeta, tää on todellakin sen arvosta. Tää on mun unelma ja siihen unelmaan sisältyy myös ongelmanratkaisun harjoittaminen ja pettymyksiin tottuminen.
Ensimmäiset pari viikkoo on kulkenu pikakelauksella ja hirveesti asioita tapahtuu koko ajan. Viihdyn tosi hyvin ja oon ehdottomasti sitä mieltä että tää oli hyvä päätös. Koulupäivät on pitkiä ja huomenna kaheksaan kouluun joten bonne nuit!