keskiviikko 24. elokuuta 2011

Kotiinpaluun haikeutta - ja riemua!

Nyt sitten taas olen Suomessa. Suomalaisten ympäröimänä, suomea kuulen ja puhun kaiken aikaa, suomalaisia kappaleita kuuntelen radiosta, suomalaista ruokaa syön, käyn saunassa… Suomi hyökkäsi täydellä voimalla kimppuuni!

Lentokentällä minua vastassa oli oma ihana äitini, rakas pikkuveljeni Luukas, ja mukamas pieni bokserimme Uuno. Olihan sitä aivan mahtava halata kaikkia pitkästä aikaa ja hyvä kun emme kaikki siinä kumoon kaatuneet. Kotona odottikin ihanasti laitettu huone ja suomalainen ruoka, uusia perunoita ja kinkkua juhannuksen kunniaksi. Sitten illemmalla lähdinkin aloittelemaan tätä loputtomalta tuntuvaa urakkaa; kaverieni tapaamista ja kokemusten jakamista.

Kaikki on niin tuttua, niin muuttumatonta, etten oikeastaan osaa tätä edes selittää. Välillä tuntuu kuin koko vuosi olisi ollut vain ihana uni josta minut yhtäkkiä kiskaistiin hereille, sillä minusta tuntuu kuin en olisi ollut päivääkään poissa. Eihän elämä täällä muuttunut paljoakaan kun taas minä muutuin paljon, ja nyt tämän kaiken kohdatessa yhteen, no olo on lähinnä hämmentynyt…

Keskustassakin kävin ja huomasin että kaikki on kuten ennen. Pukeudut vähänkin eri tavalla, tai olet liikkeellä pikkuveljesi kanssa, ja heti saat oudoksuvia katseita muilta nuorilta. Enää en anna sen painaa minua tai omaatuntoani alas, mutta kyllä siinä katseiden ristisateessa hermot menee. Yksi suurista eroista jonka vasta palattuani tajusin onkin perheen kanssa ajanvietto. Suomessa perheen kanssa ajanvietto on niin sanotusti noloa ja eräänlainen välttämätön paha, kun taas siellä missä minä olin (Colorado) oli aivan normaalia nähdä teinityttöjä shoppailemassa äitiensä, ja joskus isiensä kanssa. Täällä et usein kuule nuoren suusta että hän olisi lähdössä mökille viikoksi koska haluaa, lähinnä kuulet ”että kun on pakko” tai että ”porukat tahtoo”.

Myönnän, nämä olivat tuttuja repliikkejä itsellenikin, mutta eivät enää. MINÄ <3 PERHEENI, no nyt kaikki sen kuulivat, ja ei hävetä yhtään!

On mukava olla taas Suomessa, mutta kyllä minua myös ahdistaa. Kaikki haluavat nähdä minua ja kuulla kaiken ja kysellä kaikesta ja ja… Huh huh, kyllähän minä voin leppoisia ja hauskoja seikkailuja kertoa, mutta ystävistäni ja perheestäni puhuessa nousee pala kurkkuun. Paria todella läheistä ihmistä en edes tohdi ajatella muiden läsnä ollessa, sillä tippa nousee linssiin, enkä pidä muiden nähden itkemisestä. Mutta tuntuuhan se mukavalta että kaverini täällä tahtovat vielä nähdä minua, vaikka lähes katkaisin välini vuodeksi. Myönnän, en ole hyvä pitämään yhteyttä… Joten oli ihanaa huomata että onhan täällä vielä kavereita jäljellä.
Isä tuli kotiin pari päivää paluuni jälkeen ja sain vihdoin halata häntäkin. Kävimme mökillä ja pääsin heittämään talviturkkinikin, mutta outo olo vaivasi minua koko ajan. Ikään kuin olisin ollut vieraana , vaikka siellä mökillä on tultu käytyä joka kesä, joskus useampaankin otteeseen. Ehkä se oli vain että paras ystäväni/serkkuni ei tällä kertaa päässyt mukaan… Ken tietää.

Ruisleipää on tultu syötyä 10 kuukauden tauon jälkeen. Ja kaikkia muita suomalaisia herkkuja; kinkkua, uusia perunoita, salmiakkia, suomalaista suklaata, lohta… Saunassakin on tultu käytyä muutamaan otteeseen ja vaikken koskaan ole mikään suursaunoja ollut olihan se ihan mukavaa. Siellähän sauna on sellainen 60 asteen lämpöhuone, johon ikärajakin on 18 vuotta. Eikä vettäkään saa heittää ettei kiuas hajoa…

On se kyllä ihana nähdä perhettäni ja viettää aikaa heidän kanssaan. Mutta en ole ollut täällä edes kolmea viikkoa ja sekin tuntuu jo ikuisuudelta. Haluni pakata laukut ja lähteä takaisin on todella suuri. Jos vain voisin tällä kertaa pakata perheeni mukaan… Ikävä sinne on todella suuri, ja välillä yksin ollessani saatan tirauttaa pari kyyneltä, mikä ei minulle ole tyypillistä, sillä itku on ajanhukkaa. Onneksi minulla on perheeni joka auttaa ja tukee minua, vaikkeivät täysin ymmärrä. Enempää en voisi toivoa, vanhempani tekivät unelmastani totta, ja nyt he ovat vierelläni kun on vähän haikeutta mielessäni. Uskomaton tunne. Arvostan heitä nyt enemmän kuin koskaan!

Porilainen Oona vietti lukuvuoden 2010-2011 Coloradossa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti