Mein Leben ist wirklich toll!

Nyt alan oikeasti perusteellisesti ymmärtää niitä, jotka sanoo, että vaihtarivuosi on uskomattoman mahtava juttu!

Koko viime viikon ajan olen kulkenut kouluun kotiin ja harrastuksiin maailman levein hymy kasvoilla! Hyvät tunnelmat vaan jatkuu päivästä päivään. Mitään yksittäistä syytä en osaa mainita, koska niitä on niin monta! Koitan saada kaiken järjesteltyä tähän päivitykseen :)

Eli viime viikot ovat olleet ihan perusarkea, mutta jollain tavalla vieneet mua eteenpäin mun vaihtarivuodessa (<-- huonosti muotoiltu, suomi ruostuu jo oikeasti). Nautin niin paljon uusien ihmisten näkemistä ja sitä, että pystyn heittämään vitsejä ja olemaan muutenkin just sellanen ku Suomessakin oon. Oon löytänyt jotenkin itseni jännällä tavalla uudestaan. Kavereiden kanssa nauretaan jo tosi paljon, kiusotellaan ja jutellaan myös oikeista asioista. Mulla on jo kavereita, joita on oikeesti kiva nähdä koulussa kun aamulla sinne saavun! Tämän viikon sosiaalisen kehityksen myötä oon myös huomannut huomattavaa kehitystä kielen kanssa. On tosi palkitsevaa huomata itse, että täällä ei olla oltu kahta kuukautta ihan turhaan :))

Kaverikuvioiden lisäksi iloitsen perhetilanteesta. Ilmapiiri menee aina vaan rennompaan ja "kodimpaan" päin. Nyt kun mulla oikeasti menee hyvin, ja päivän fiiliskäyrä pysyy lähes koko ajan kunnolla plussan puolella, pienet asiat ei enään häiritse ja pääsen vastoinkäymisistä nopeammin yli.

Yksi mahtava juttu on se, että oon aloittanu uuden harrastuksen, josta nautin pari kertaa viikossa: käyn uimassa läheisessä uimahallissa ja nautin siitä niin paljon! Se vapauttaa pään, ja antaa aikaa ihan vaan itselle. Lisäks se pitää mut kunnossa futiksen ja koululiikunnan ohella, ja sen myötä vie pois ne stressaavat ajatukset "vaihtarikiloista". Iloitsin eilen uinnin jälkeen, kun matkustin bussissa hämärtyvässä illassa kotiin nyt jo tuttua reittiä, ja tunsin itteni ihan paikalliseksi. Käytän julkisia ja hankin omia harrastuksia, ja kaiken tän teen saksaksi. Olen muuten rakastunut mun Scool Cardiin, eli kausikorttiin, jolla voin ajella bussilla ja junalla Karlsruhessa ja lähialueella niin paljon kuin huvittaa! Täällä korttia ei näytetä eikä leimata joka kerta, se pitää vaan olla olemassa, sillä joskus tulee tarkistaja. Sitten kun palaan Suomeen unohdan varmaan maksaa bussissa!

Pisteenä täydellisen i:n päälle, mun kotiväen lähettämä Suomipaketti saapui tänään (viimeinkin). Olin jo ehtinyt huolestua, että eikö se koskaan tuu perille, mutta tänään, kun tulin mahtavan kaveri-illan jälkeen kotiin kaupungista, Café Emaillesta, mun huoneen lattialla odotti 3.5 kg Suomea! Kiitos rakas perhe, ette arvaa miten onnellisena istuin huoneeni lattialla ja ajattelin teitä.

Äiti oli suihkauttanut valkoisiin hanskoihin hajuvettään. Tuntui ihanalta saada haistaa niin tuttu äidin tuoksu!
Huomatkaa myös Maol-taulukkokirja! Sitä olen kaivannut kuin rakasta ystävää. Ysiverkkaritkin tulevat heti huomenna jalkaan, kun luen kokeisiin!

Vilja lähti elokuussa 2010 Saksaan, Karlsruheen. Viljan oman blogin osoite löytyy linkkilistasta.

Akkusatiiveja ja datiiveja

Vaihtarivuoteni on lähtenyt tosi kivasti käyntiin täällä Saksassa ja ensimmäiset 2 kuukautta ovat vierahtäneet todella nopeasti.

Perheen kanssa tulen hyvin toimeen ja menoa riittää neljän pienen sisaruksen kanssa.Tänäänkin sattui ja tapahtui,kun perheen vanhimmat lapset tulevat kotiin ja kertovat käyneensä "karkki tai kepponen" kierroksella.Vähän hämmästyneinä mietimme gastmaman kanssa no mutta eihän vielä ole halloween,sehän on joskus parin viikon päästä.Purskahdimme toden teolla nauruun,kun sisarukseni kertoivat,että he olivat jopa saaneet karkkia.Saatoimme vain miettiä naapureiden kummastuneita ilmeitä,kun oven taakse ilmestyy aikaisia halloweenin juhlijoita karkkia vaatimaan.

Koulussa viihdyn hyvin ja olen tutustunut moniin uusiin ihmisiin.Tunneilla en vieläkään ymmärrä läheskään kaikkea sillä opettajat puhuvat todella nopeasti ja kaikki mahdolliset kemian ja biologian termit eivät aivan olleet pääasia viime vuoden saksan kursseilla...:D Ensimmäiseen kemian testiin osasin kirjoittaa vaan oman nimeni sillä en ymmärtänyt sanaakaan tehtävänannosta ja minulla ei ollut hajuakaan pitäisikö jotain piirtää vai selostaa vai mitä tehdä.Olen tehnyt tähän mennessä myös saksankokeen melkein yhtä hyvällä menestyksellä,sillä koko kokeessa minulla oli vain yksi lause täysin oikein.No en anna sen lannistaa vaan jatkan saksan puhumista,vaikka kaikki datiivit ja sanajärjestykset eivät aivan täysin kohdalleen osuisivatkaan ja välillä saankin huvittuneita katseita vastaukseksi.Pääsääntöisesti tulen kuitenkin ymmärretyksi(vaikka sitten viidennen toistamisen jälkeen) ja ymmärrän myös lähes kaiken mitä muut puhuvat.Monet myös kehuvat saksaani vaikka omasta mielestäni ne akkusatiivit ja datiivit eivät läheskään aina osu kohdalleen(tai sitten se on vaan sitä tyypillistä suomalaista vaatimattomuutta,että "no enhän mä nyt yhtää osaa").Myös perheeni on sanonut,että saksani on huomattavasti parantunut tämän kahden kuukauden aikana.

Kavereita olen saanut melko paljon ja olemme tehneet kaikenlaista yhdessä.Koulussa kaikki ihmiset ovat ystävällisiä ja luokkalaiseni auttavat minua aina.Mielestäni luokkalaiseni ovat todella mukavia,mutta en ole löytänyt omaa porukkaani luokastamme.Melko paljon olen ollut ranskanryhmäläistemme kanssa ja he ovat melko samanlaisia kuin minä.Eilen matkustimme junalla läheiseen kaupunkiin luistelemaan ja vietimme hauskan päivän yhdessä.

Ennen lähtöä kuvittelin,että minulla olisi koko ajan kauhea koti-ikävä,mutta kertaakaan ei ole ollut sellainen olo, että nyt saa riittää haluan takaisin Suomeen.Ikävöin ainoastaan vähän kouluruokaa ja bussiyhteyksiä,jotka tosiaan rajoittuvat täällä pelkkiin koulubusseihin aamuisin ja iltapäivisin.En jotenkin vaan osaa aina pyytää gastvanhempia kyydittämään kaikkialle,sillä Suomessa olen tottunut liikkumaan busseilla ja pelkään,että kyydittämisestä on kauheasti vaivaa vaikka vanhemmat ovatkin sanoneet,että kuljettavat minua mielellään kavereiden luokse tai mihin haluankaan mennä.

Turkulainen Elena on yksi YFU:n kahdeksasta Global Players -täysstipendiaatista. 

Small talkin ihmemaa

- Hi, how are you today?
- Oh, I’m good, how are you?
- Doing good, doing good…

Ja niin se jatkuu. Tähän on totuttava, mutta oikeastaan minä pidän tästä. On aina mukavaa kun joku moikkaa käytävällä ja pysähtyy vaihtamaan nuo pari sanaa.

Olen nyt toiminut pari kolme päivää poikien jalkapallojoukkueen managerina. Jalkapallolla tarkoitan jenkkifutista. Manageri sanaa johtaa aika tavalla harhaan. Me managerit täytämme vesipulloja ja auttelemme kentän laidalla. Se on todella mukavaa, joka päivä on harjoitukset, joissa me tytöt (managerit) hengailemme kentän laidalla, ja kerran viikossa on peli.

Ensimmäinen pelini oli viime perjantaina, ja joukkueemme voitti 0-55. Täyttelimme vesipulloja, sidoimme haavoja ja pidime hauskaa. Managerina olo takaa sen että olen jo tutustunut pariin todella mukavaan tyttöön, ja tietysti joukkueemme poikiin ;) Ei vaan, pojat ovat mukavia ja läppä lentää. Meno on todella rentoa ja kaikki ovat ottaneet minut todella hyvin vastaan.

Koulu on todella ankara sääntöjen suhteen. On niin paljon totuttavaa että huh huh, mutta taidan olla jo kärryillä. Välitunnit ovat viiden minuutin mittaisia, ja tuossa ajassa on tarkoitus ehtiä lokerolle, saada se auki, ja rynnätä seuraavaan luokkaan ennen tunnin alkua. Aluksi tuo kaikki oli vaikeaa, mutta nyt olen jo tottunut.
Joka päivä on kolmannen tunnin jälkeen yksi ”kotitunti”, jolloin teemme läksyjä, luomme tai touhuamme jotain muuta kouluun liittyvää. Ja joka kerta tuon tunnin alussa nousemme ylös, käännymme kohti luokan nurkassa roikkuvaa lippua ja lausumme lippuvalan käsi sydämemme päällä. Tai siis muut lausuvat, minulla ei ole hajuakaan mitä sanoa.

Amerikka todella on ihmemaa. Jotkut asiat kummastuttavat ja huvittavat. Kuten rahannostoautomaatit. Täällä on drive in-automaatteja, joista siis nostetaan rahaa autosta käsin… Laiskaako?

Koti-ikävä ei ole iskenyt vieläkään, välillä toki iskee se ”ai niin Suomi”-tunne, mutta se ei ole surullinen, ehkä vähän haikea, mutta ei surullinen.

Meinasin jo unohtaa! Sarah! Siskoni, saksalainen siskoni siis saapui noin viikko sitten. Sarah on todella mukava ja tulemme toimeen super hyvin. Alusta asti on tuntunut kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Hänessä on toki omat ikävät puolensa, mutta eiköhän kaikilla ole. Yksi ikävä asia hänessä on se miten vaikea hänen on välillä ymmärtää yksi asia. Tämä asia on se että host-perheemme on täällä luokiteltuna köyhä, eikä meillä ole varaa ostaa joka viikko kaupasta suunnattomasti tavaraa kotiin. Minä ymmärrän täysin, oma perheeni Suomessa ei ole köyhä, mutta emme ole rikkaita ja rahan kulutusta tarkkaillaan. Sarah taas tulee rikkaasta perheestä, joten hän olettaa että hän voi esimerkiksi kitata tolkuttoman paljon limsaa (välillä jopa 5 tölkkiä päivässä) ja että limsan loputtua sitä ostetaan automaattisesti lisää…

No, hän on kuitenkin aivan ihana pikkusisko. Hän on paaaaaljon pidempi kuin minä, mutta vuoden nuorempi, joten Amy ja Chris keksivät meille leikkiset lempinimet. Sarah on Big-Little, kun taas minä olen Little-Big. (siis sister...) Perheeni on todella mahtava ja rento, he ovat ottaneet meidät todella hyvin vastaan. Tulostani asti olen ollut osa perhettä.

Terveisiä kaikille sinne Suomeen, olisi niin paljon löpistävää, mutta tekstini venyi jo yli äyräidensä ja läppärini akku alkaa olla lopussa… Oikeastaan ei minulla muuta ollutkaan :D

Jalkapallomanageri
Oona
(titteli kuulostaa ihanan mahtipontiselta ja hienolta)

Porilainen Oona on coloradolaisen high schoolin vaihto-oppilas. Linkki Oonan omaan blogiin löytyy linkkilistasta. 

Sukuloimassa Normandiassa

Kulunut viikon loppu siis meni Normandiassa (huom!) Francoise-tädin 50v. synttäreillä, olin ymmärtäny väärin että kenen juhlat ne oikein on. Ajattelinkin että se Elisabeth näyttää vanhemmalta, mutta kun ei näistä ranskalaisista aina tiä... Niiin siis oli toosi lepposa viikonloppu, vietettiin aikaa aika lailla serkusten voimin, aikuisilla oli omat piirinsä. Siel oli Francoisen perhettä ja sukulaisia, ystäviä Amerikasta ja Saksasta ja vanhoja koulukavereita ja muita, yhteensä noin 50 henkilöö. Ihan hyvät puitteet oli! Sellanen iso talo ja muutama piharakennus jotka oli laitettu ja koristeltu + hyvää ruokaa tietty! Ja viini virtasi, niinkun kuuluu. Ja lähes kaikki vieraat majottu siellä talossa eli huoneita oli ihan riittämiin.

Huoh mun ajatukset pätkiii.

Niin eli no alotetaan ihan alusta niin tää tyhmyri pysyy ajatustensa perässä. Lauantaina lähettiin siinä yhden aikaan ajelee, Victor ratissa kohti Mont Saint Micheliniä. Ja mua nauratti kauheesti siinä lähtiessä, kun oli ihan samoja lähtörutiineja kun kotona Suomessa. Kinastelua ja huutoo, kaikki hakee ainakin kerran jotain unohtunutta sisältä esim yöpaita tai tyyny ja lopulta ollaan aikataulusta tunti jälkessä. Ihan kun meillä!

Siinä joku 2 tuntia ajeltiin, puolet meni nukkuessa, ja saavuttiin sit Mont St Michelinille. Siinä se törötti yhtälailla niinkun muutama vuosi sitten. Siellä kierreltiin joku tunti, syötiin crepit ja otettiin kuvia ja pelleiltiin, kunnes jatkettiin matkaa kohti St Lota, missä pirskeet pidettiin.

Paikka oli kyllä ihan keskellä ei mitään, ei ollu puhelimessakan kenttää. Mutta siellä oli kyllä kivat maisemat ja söpön näköstä. Ja Normandia näytti hyvät puolensa ja oli tosi lämmin ja aurinkoista koko viikonlopun, hengailin klo 3am sortseilla pihalla. Kun yleensä tuolla alueella tuppaa sataan vettä.

Kun me päästiin paikalle, ei ollu vielä hirveesti vieraita tullu ja koristelut oli kesken. Me sitten annettiin oma panostuksemme ilmapalloja puhallessa ja taitellessa sellasia koristeita. Suurin osa vieraista oli tullu noin ilta klo 8 mennessä. Siinä sit aloteltiin aperitiiveillä ja alkupaloilla, hirvee kälätys vaan kuulu kun kaikki jutteli keskenään, vaihto kuulumisia ja nauro hyville jutuille. Mää menin aika paljon Victorin ja Zoén kanssa ja tuli illan aikana juteltua aika paljon Lucie -serkun kanssa (ainoo joka puhu englantia, heh, koska oli ausseissa vaihtarina aikoinaan). Kaikki vieraat oli aikuisia, serkutkin yli 20v. mutta mukavia silti.

Siinä sit oli ruokaa ja juttelua ja ruokaa ja juomaa ja kuvia ja lauluesityksiä ja runoja sun muuta. Ja haha vedin soolot, suomeks paljon onnea vaan kun pyydettii. Victorilla oli kova luotto, sen laulun jälkee se vaa et: mä aattelin et jotai alat rääkyy mut sehä meni iha hyvi! Kiitti hei :).

Käytiin Zoén ja Lucien kans sit tutkimusretkillä sellases puistossa, se oli hurjaa kun oli iahn pimeetä. Ja siin oli vieressä kirkko ja pelästyttii niiin sikana kun eka pelottelin Zoée kaikil jutuil ja sitten yht äkkiä kirkon kello kumahti kerra. Siin oltii kaikki iha kuset housuis.

Juhlinta jatku ja oli musiikkia ja tanssiakin, siä näytettiin vähä tätä Suomi talenttia! Sitä jatku siinä sit aika pitkälle ja me oltiin Lucien ja Victorin kanssa viimeset nukkumassa siinä 4.00am.

Aamulla pidin huolen siitä että olin myös viimenen hereillä, nousin klo 12.54 kun Zoé tuli huutaa mun korvaan että kello on yks että heräää! Sitten syötiin jämä ruokia edelliseltä illalta ja käytiin vielä Zoén ka Lucien kans katsastaan se puisto ihan päivän valossa ja otettiin mahtis kuvia.

Kotona oltiin 3h ajomatkan jälkeen joskus 19 aikaan. Viikonloppu ei ainakaan auttanu hillitsemään vaihtarikiloja, oli meinaa hyvää märttää, ja paljon!

Tänään aamulla nukuin ekan tunnin pommiin, oli englannin ja SVT:n kokeet ja nyt istun koulun kirjastossa ihan kun en täällä jo muutenkin viettäis tarpeeks aikaa, ja kirjottelen teille mun kiinnostavia tarinoita. Kohta lähen kaupungille ettiin jotain vaatteita ja sitten kotiin syömään.

Tamperelainen Katri lähti maailmalle elokuussa 2010. Lisää hänen kuulumisiaan voit lukea katrifrance-blogista.